Sky’s the limit

Ei se, että kustaan positiivinen salbutamolitesti pulloon ja kävellään ilman seurauksia instituutioiden katsoessa toiseen suuntaan, vaan se, että 27-vuotiaana, potkujen uhan alla polkevana pakantäyte-apukuskina löydetään cocktail kovimmaksi ympäriajajaksi koskaan ilman mitään seurauksia. Jne.

Edellinen värssy apinoi luultavasti huonosti Juha Seppälän miniesseetä “Lasse Viren” mainiossa Suomen historia -teoksessa (1998). Siinä puhutaan tietenkin Chris Froomesta. Froomen pitkään jatkunut doping-keissi sai eilen arvoisensa päätöksen, kun kansainvälinen pyöräilyliitto päätti lopettaa tutkinnan.

Chris Froomesta tuli pyöräilymaailman suurin tähti vuoden 2011 Vueltan jälkeen. Hän sementoi asemansa voittamalla Tourin 2013.

Tätä ennen hänen suurin saavutuksensa oli toinen sija Anatomic Jock Racessa (eli perähikiän piirikunnallisissa, josta monikaan pyöräilyn aktiiviseuraaja ei ollut kuullutkaan). Youtubesta löytyy paljon videoita herran edellisestä elämästä. Ehkä herkullisin on tapaus, jossa muista avuista tunnettu Simon Gerrans pudottaa tulevaisuuden parhaan mäkiajajan ylämäkeen, ja jäljempi jatkaa matkaa zigzag-mutkitellen vähän kuin minä kiipesin seitsenvuotiaana.

Näkihän sen nyt otsallaankin, että kaikkien aikojen suurin ajaja on tässä.

Kilpailu

Urheilukilpailun tulisi olla arbitraaristen sääntöjen varaan rakennettu ja siis tarkkaan ajassa ja paikassa rajattu darwinistinen mylly, joka katsoo kenellä tänään on ja kenellä ei ole.

Olisi hyvä jos siihen ei kuuluisi tai liittyisi mitään sen kummempaa.

Keskeisellä sijalla on minusta ajatus, että satunnaisuudella tulee olla iso rooli. Yhtäältä kisatilanne itsessään on arvaamaton. Toisaalta geneettisessä lotossa “pärjääminen” määrittää, ketkä menestyvät ja ketkä eivät. Etenkin huipputasolla (mutta myös harrastajatasolla) kaikki tekevät töitä, eikä isoja marginaaleja löydy täältä.

Huipputasolla kaikki ovat jo marginaalin sisällä, ties kuinka monen keskihajonnan päässä. Kilpailukykyloikat on loikattu, tilaa absurdeille tason nostoille muihin nähden ei ole.

Kun tällaiseen myllyyn syöttää tuhansia kilometrejä kilvoittelua satojen kuskien toimesta, on todennäköistä, että kone arpoo jatkuvadja eri voittajia. Tähdetkin epäonnistuvat, yllätyksiä tulee, mikään ei ole varmaa. Koko homman itu on tässä jännitysmomentissa.

Mitään tällaista ei tietenkään havaita tosimaailmassa.

Minusta kilpailun konsepti muuttuu merkityksettömäksi, jos geneettisessä lotossa voittaminen voidaan korvata biokemialla ja mikä tärkeämpää nk. suurten mestarien ja suurten joukkueiden (eli suurpääoman) nauttimalla institutionaalisella suosimisella lajin hallinnon tasolla.

Tai jos rikkaimmat joukkueet voivat vain hallita kisoja totaalisesti miten tahtovat.

Tai jos yksillä on eri säännöt kuin muilla.

Froomen (ja Mo Farahin, jne) pakantäytteestä tähdeksi lähellä 30 ikävuotta on yhtälö, jota minä en suostu ostamaan. Jos kyvyiltään keskinkertaisesta huippu-urheilijasta, joka ei ole koskaan voittanut mitään merkittävää, voi tulla myöhäisellä iällä dominantti suurmestari kontekstissa, jossa “heikotkin” urheilijat ovat aina jo geneettisiä friikkejä, kisaamiselle voi lähinnä nauraa.

Joku voi sanoa, että voihan spektaakkelista ja estetiikasta nauttia. Kaikin mokomin, mutta minulle ne eivät tee mitään. Siispä katson mieluummin fiktiota proper tämän fiktion sijaan.

Farssin vaiheet

Pyöräilyssä 1980-luvulla menestynyt Greg “92ml/kg/min” LeMond on ollut tiettävästi geneettisen loton suurin voittaja. Lajin historiaa tuntevat tietävät, että hän alkoi säännönmukaisesti voittaa aikuisia kilpailijoitaan ollessaan teini-ikäinen. Jokainen ja heidän naapurinsetänsä näkivät, että LeMondista tulee tähti.

Tällainen urakehitys voisi kuulostaa uskottavalta, jos kyse ei olisi pyöräilystä. Siellä se ei ole mikään tae mistään. 2000-luvun stara Alejandro Valverde kantoi junnuna lempinimeä El Imbatido (voittamaton) ja on aikuisena ollut yksi tunnetuimmista kurasuonista. Tietysti.

Myös LeMond voidaan yhdistää kyseenalaisiin talleihin ja henkilöihin, vaikka varsinaista näyttöä ei ole. 1990-luvulla Lance Armstrong lupasi 500 000 dollaria vinkistä, joka linkittäisi LeMondin suoraan piparipurkkiin, mutta tällaista ei ole löytynyt.

Silti, jos lukee ex-kuskin ja journalisti Paul Kimmagen hienon Rough Riden (1991) tai Willy Voetin Breaking the Chainin (1998), jotka dokumentoivat lajin läpäissyttä kulttuuria ansiokkaasti, keneenkään ei ole mahdollista uskoa.

LeMondin ura romahti 1991 alkaen. Hän oli oman arvionsa mukaan yhtä hyvä kuin aiemmin, mutta täysi vastaantulija kilpailuissa. Syitä tähän voi olla useita, mutta yksi niistä on pomminvarma.

Pelin henki muuttui 1990-luvulla, kun synteettinen erytropoetiini (EPO) tuli markkinoille. Aiemmin urheilijan synnynäisesti korkea hemoglobiinitaso (HB) oli merkinnyt sitä, että urheilijan synnynnäinen hapenkuljetuksen kapasiteetti on korkea, mikä taas on ilmeinen etu ja tavoittelemisen arvoinen asia aerobisessa lajissa.

EPO:n myötä korkea synnynnäinen HB muuttui heikkoudeksi. Syitä on kaksi. Synnynnäisesti korkean HB-tason omaavat urheilijat ovat tyypillisesti mekaaniselta hyötysuhteeltaan hieman heikompia kuin ne, joilla hapenkuljetus on matalien veriarvojen myötä rajoitetumpaa. Keho kompensoi tätä tulemalla pihimmäksi. Ennen kaikkea matalan HB:n urheilijan veriarvoja voitiin EPO:n avulla parantaa enemmän kuin korkean HB:n urheilijalla. Molemmat seikat merkitsevät sitä, että aiempi matalan HB:n urheilija oli nyt uuden hierarkian huipulla.

2010-luvulla resepti on hienostuneempi, sillä testaamisen viikunanlehti on hiukan peittävämpi, ainakin teoriassa.

Nykyään ympäriajokuski tehdään näin: otetaan EPO:n mikroannostelulla ja veritankkauksella huippuunsa viritetty vajaat 190cm pitkä happikone, joka tehdään riittävän kevyeksi pärjäämään vuorilla polttamalla pois ylimääräinen lihasmassa kortisoneilla (Triamcinoloni, prednisoloni; näitä saa käyttää kilpailujen ulkopuolella ja kisoissakin kunhan on “allergikko” tai kärsii “astmasta”), metabolisilla modulaattoreilla (Aicar, GW1516) sekä salbutamolin ja clenbuterolin kaltaisilla aineilla.

Tämän lisäksi cocktailiin varmasti kuuluu paljon sellaista, mistä minulla ei ole käsitystäkään.

Froome on 186cm pitkä ja hänen kilpailupainonsa ei varmasti ylitä 64-65 kiloa. Minusta painokikkailu ei yksinkertaisesti ole lajille oikea suunta.
Itse asiassa minun on paljon vaikeampi ostaa Froome kuin Lance Armstrong koskaan oli. Hän pystyi voittamaan maailmanmestaruuden “pelkällä testolla ja kortisonilla”. Anatomic Jock Racen lisäksi Froomen suurin saavutus oli tulla diskatuksi auton ikkunasta roikkumisen takia vuoden 2010 Girossa.
Froome kertoo, että hän pesee ahkerasti käsiään ja tuo oman tyynynsä mukaan kisoihin, mikä antaa hänelle kilpailuedun.
Sky’s the limit
Meillä oli ihan kivaakin vuosina 1989 – 2018, mutta tästä eteenpäin minulla on parempaa tekemistä kuin seurata maantiepyöräilyä.
Oikeastaan kuppini olisi pitänyt mennä nurin paljon aiemmin. Toisin sanoen minun ei koskaan olisi pitänyt antaa lajille uutta mahdollisuutta Armstrong-vuosien jälkeen. Kisoja on tullut seurattua tottumuksesta. Kevät tulee klassikoiden tahtiin.
Kun asiaa ajattelee tarkemmin, kilpailusta tien päällä on tullut pelkkä alanootti. Sen tehtävä on luoda persoonallisuuksia ja tarinoita, joilla myydään tavaroita ja mielikuvia. Mitä tylsemmät ja ennalta-arvattavammat kisat, sitä markkinoitavammat persoonat ja simppelimmät tarinat.
Varsinainen kilpailu on taloustieteilijä Anwar Shaikhin hienon Capitalism: Competition, Conflict, Crisis (2016) -teoksen hengessä “todellista”. Se käydään korporaatioiden välillä ja isolla rahalla. Shaikhin teos on varmaankin paras kumppani ammattipyöräilyn analyysiin.
Lyhyesti sanottuna isot tallit syövät, ostavat ja paskovat pienet tallit maan rakoon sekä pyrkivät luomaan “vapaakauppasopimuksia” ja muita institutionaalisia rakenteita, jotka takaavat heille etulyöntiaseman lajin hallinnon ja antidopingin välttelyn kontekstissa.
Tästä seuraa urheilun “oligopolistumisen” tendenssi eli suomeksi sanottuna tylsää kisaamista, jossa iso voittaa aina. Lähes jokainen ympäriajo onkin ollut tylsää, ennalta-arvattavaa paskaa jo vuosia ja etenkin Tourin 2012 jälkeen, jolloin Sky breikkasi toden teolla.
Joku voisi sanoa, että näinhän yhteiskuntakin toimii. Minä vastaan, että tiedetään. Itse asiassa tutkin tätä työkseni, enkä suhtaudu tällaiseen yhteiskuntaan erityisen suopeasti. Siten en ymmärrä, miksi minun tulisi ottaa asia jotenkin sellaisenaan tai kritiikittä vastaan pyöräilyn seuraamisen kontekstissa.
On myös vaikea ymmärtää, miksi kukaan nauttisi kiintotähtien ylivoimasta tai dominanssista.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ammattilaispyöräily ei ainakaan minun näkökulmastani katsoen ole reformoitavissa. Lähinnä Ripley-ratkaisu voisi toimia, mutta sellaista ei tietenkään ole tulossa.

Froomen keissin implikaatio on, että Armstrongia suuremman kusetuksen päätettiin syystä tai toisesta antaa elää. Toinen implikaatio on, että kuka tahansa voi jatkossa yrittää mällätä ainakin salbutamolilla miten lystää, kunhan hankkii riittävän kalliin juristin ja laatii niin monimutkaisen puolustusstrategian, ettei lajiliitoilla ole halua tai varaa käydä tapauksista oikeutta. Isoilla ja pienillä on eri säännöt.

Roman Kreuzigerin veripassikeissi puhkaisi passin juridisen vedenpitävyyden niin ikään kustannussyistä. Analyyttisesti se ei ole koskaan ollut pitävä, osin tarkoituksella.

En ihmettelisi jos EPO-testi haastetaan lakituvassa tämän keissin jälkeen.

Ei tähän kannata aikaansa haaskata.

Joel Kaitila

 

 

Mainokset
Kategoria(t): ammattipyöräily. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s