Työmatka 1

En ole työmatkapyöräilijä, mutta kuljen työmatkat pyörällä. Joskus tulee myös kelailtua pyöräilyyn ja työhön liittyviä juttuja työmatkalla. Ja joo, missasin Manicsit Jyväskylässä.

 

 

 

 

Tekstin black metal -uivelokuva ei ole omani.

Työ

Satulassa muistan, että tunnen itseni etuoikeutetuksi suhteessa niihin, jotka työmatkailevat autolla tai julkisilla. Lisäksi minulla on työ, tai oikeastaan hyvä työ, mikä on aika paljon.

Työ on eri asia kuin yhteiskunnallinen työ ja nämä molemmat ovat vielä eri asioita kuin palkkatyö.

Työtä mitataan jouleina. Tällaista työtä käsiteltiin esim. Tehoharjoittelun kakkososan intervallipostauksessa.

Laajemmin työ on tarkoituksenmukaista tuottavaa toimintaa, siis aika-avaruuden tietoista muokkaamista, johon lähes aina liittyy jonkinlainen yliyksilöllinen komponentti. Olemme laumaeläimiä kuitenkin. Lisäksi muokkaaja yleensä tulee muokatuksi muokatessaan maailmaa.

Hiukan kuvaannollisesti sanottuna yhteiskunnallinen työ on toimintaa, joka takaa sen, että huomisen tulemisen edellytykset laitetaan paikoilleen. Aurinko osaa nousta itsekseen, mutta moni muu asia pitää tehdä todeksi. Tämä edellyttää useimmiten mittavaa ja monimutkaista työnjaon ja toimintojen koordinoinnin järjestelmää.

Aika-avaruuden muokkaaminen vaatii aikaa, työ siis tapahtuu ajan yli, koska sellaisia muutokset välttämättä ovat. Yhteiskunnallista työtä voidaan mitata työaikana.

Palkkatyötä mitataan useimmiten jotenkin muuten kuin jouleina ja vain osin työaikana. Myös palkkatyö on usein yhteistoiminnallista sekä työpaikan sisällä että työpaikkojen välillä. Mutta tämän yhteistoiminnan muoto ei ole järjelliseen suunnitteluun vaan anarkistiseen ja kaoottiseen kilpailuun perustuvaa.

Mutta ennen kaikkea sen tekemisen motiivit annetaan useimmille meistä tavalla tai toisella ulkoa.

Joku komentaa ja jotain toista komennetaan; yksi hyötyy enemmän kuin monet toiset.

Motiivi on kasata rahaa. Tämä ei ole moralismia, vaan pelin henki. Jos yhtiö epäonnistuu tässä jatkuvasti, se tuhoutuu.

Edellisistä eronteoista voi lukea lisää tietojärjestelmätieteilijä Ian Wrightin blogista (1, 2, 3, 4, 5, 6) tai poliittista taloutta käsittelevästä väitöskirjasta.

En kuulu siihen porukkaan, joka postaa someen rakkaudentunnustuksia työlleen, koska palkkatyö on minusta ristiriitainen yhteiskunnallinen instituutio (ks. lyhyt oppimäärä).

Pohjoismaissa se on myös ollut ehkäpä selkeimmin elämää rakenteistava instituutio sotien jälkeen. Monet poliittiset kiistat kiertyvät tavalla tai toisella työn ympärille. Eikä tämä ole ihme, sillä “lapsikin tietää, että jokainen kansakunta kuolisi nälkään, jos se keskeyttäisi työnteon vaikkapa vain muutamaksi viikoksi, vuodesta puhumattakaan.”

Työtä ja tuotantoa ei tietysti harjoiteta kansakuntana ja on historian julmin vitsi esittää, että edes tämän toiminnan rahalliset hyödyt jakautuisivat osapuilleen tasan skabaan osallistuvien kesken. Todellisuudessa aika harva omistaa aika paljon ja aika monella on aika hankalaa. Rudolf Meidnerin kaltaiset visionäärit olivat lähes saaneet hommaan jotain järkeä, mutta näitä hyvinvointivaltion ylläpidon kannalta luultavasti välttämättömiä reformeja ei lopulta voitu hyväksyä työnantajapuolella (1, 2). Loppu on historiaa.

Länsimaissa 1970-luvun jälkeen ja pohjoismaissa 1990-luvun laman jälkeen enemmän tai vähemmän tietoisesti poliittisilla päätöksillä pysyväksi sementoitu korkea työttömyys vihastuttaa minua. Sen tehtävä on yksinkertaisesti kurinalaistaa työvoimaa ja hillitä inflaatiota. Osa väestöstä on työttömänä, jotta rahaomaisuuden reaalinen arvo pysyisi vakaana, ja jotta potkujen saanti pelottaisi.

Palkkatyön ristiriitojen omistavaa osapuolta suosivan talouspolitiikan hintana on ollut yhteiskunnallista taantumusta ja sosiaalisia ongelmia sekä yksilöllistä hätää, joka olisi vältettävissä mikäli yhteiskunta järjestyisi rationaalisemmalla tavalla. Itse ajattelen, että ympäristökriisin taittaminen ei voi onnistua ilman nykyistä paljon mittavampaa valtiollista interventiota talouteen, mutta juuri tämän nykyinen työttömyyden tietyn rakenteellisen tason ylläpitoon tähtäävä politiikka rajaa keinovalikoimassa ulkokehille.

On vaikea perustella väitettä, että työttömyyttä ei voitaisi madaltaa paljon julkisen sektorin rahankäyttöä mittavasti lisäämällä. Inflaatiota olisi mahdollista torjua myös inhimillisemmillä keinoilla. Nykypolitiikassa tällainen työttömyyttä tahallaan luonnollistava käsitys on kuitenkin totta käytännössä.

Yhdeltä kannalta työttömyyden ylläpito on mielestäni “rikollisen typerää”. Toiselta kannalta tietysti ymmärrän, että sillä on poliittinen funktio, eli työntekijöiden neuvotteluvoiman ja solidaarisuuden murentaminen. Kuten Michal Kalecki argumentoi jo 1943 eli ennen kuin sotien jälkeinen täystyöllisyysyhteiskunta hetkellisesti ohjasi politiikan tavoitteenasettelua, rahapääoman omistajat eivät pelkää mitään muuta niin paljoa kuin aitoa täystyöllisyystilannetta, jossa vastentahtoinen työttömyys on lakkautettu. Miksi? Tällöin työntekijät eivät joudu kilpailemaan työpaikoista eli tulonlähteistään, vaan pikemminkin työpaikat joutuvat kilpailemaan työntekijöistä.

Kaleckin “Political aspects of full employment” -artikkeli esitti 1940-luvulla kylmäpäisen analyysin syistä, jotka tulisivat johtamaan 1970-luvulla todellistuneeseen suunnanmuutokseen. Merkillepantavaa on, että hän esitti järjestelmän luhistumiseen johtavia syitä käsittelevän argumentin ennen kuin järjestelmä oli ehditty pystyttää.

Kalecki näki, ja ehkä ennen kaikkea myönsi, että meidän-muiden elinolot tulevat noin ylisummaan paranemaan 1940-1970-luvuilla harjoitetun täystyöllisyyspolitiikan takia, ja artikuloi kaukonäköisesti poliittiset syyt sille, miksi top-end-of-town ei voi tätä hyväksyä. Minusta Kalecki oli oikeastaan täysin oikeassa.

Yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosta voi haarukoida esimerkiksi vertaamalla nykyistä populaarikulttuuria 60- tai 70-lukulaiseen, jolloin tulevaisuutta ei frendini sanoin vielä oltu peruttu.

Pelin sääntöjen ollessa nykyisen kaltaiset, oma tilanteeni on ihan hyvä. Kaikesta ambivalenssista huolimatta suhtaudun varauksella perustuloaloitteisiin, vaikka voinkin kannattaa riittävän suureen rahasummaan perustuvan mallin argumenttia varauksella. Nykyoloissakin työllä voi olla positiivisia vaikutuksia yksilöiden hyvinvointiin. Minulle ainakin on. Mutta olisi virheellistä yleistää hyvässä asemassa olevan henkilön kokemus 3. persoonaan tai etenkään yleisesti sovellettavaksi mittapuuksi.

Saman voi toki ilmaista myös laulussa:

 

 

 

Joten ei kun pyörällä töihin.

Aivotyö ja rentoutuminen

Aivot tuntuvat vapautuvan, kun keho tekee jotain kevyesti ja monotonisesti. Työmatka pyörällä ei tietysti voi olla yhtä kovaa kamaa aivoille kuin patikointi epätasaisella metsäpolulla, jossa jalkoja pitää kuljettaa kivien ja juurien yli ilman sen kummempaa miettimistä, mutta kyllä silläkin pärjää. Joku psykologi on varmasti tutkinut tätä ilmiötä.

Suurin osa työmatkoistani menee arki- ja työasioiden kelailuun. Jos ylipäänsä kykenen itsenäiseen tieteelliseen ajatteluun tai luovuuteen, työmatkat ovat ne hetket, joina tämä tapahtuu. Tälläkin viikolla olen paketoinut rantaraitilla sitä, miten muokkaan suomalaisen kilpailukykypolitiikan viimeaikaisia käänteitä käsittelevän tutkimusartikkelini resubmittauskuntoon.

Jyväsjärven ranta on aika kaunis etenkin aamuisin. Alkumatkasta eli Tourujoen suiston tienoilla tsekkaan yleensä aina keitä lintuja on paikalla. Tällä viikolla on näkynyt haapanoita, silkkiuikkuja perus sorsien, telkkien, tiirojen ja lokkien lisäksi. Black metal -uivelokoiraan olen nähnyt muutaman kerran ja se onkin aina toiveissa. Sorsat, tikat ja varislinnut ovat  suosikkejani noin muuten. Naarassorsan arkinen piiloutumis-funktionaalinen olemus on tosi kaunis.

Parasta olisi tietysti nähdä saukkoja.

Palauttelu

20min työmatka suuntaansa tekee 40min päivässä eli 5 päivän työviikolla 200min eli 3h20min viikossa. 30min työmatka tekee 5h viikossa.

Eli joo, lasken työmatkat mukaan viikon määriin. Niistä tulee lopulta aika paljon määrää, ja minun on voitava olla varma, että ne eivät syö kuormasta.

Asiaa voisi katsoa myös toiselta puolen: toihan on jo aika kivasti reippailua.

Nykyään valjastan työmatkat jalkojen palautteluun ja käytän ehkä 20min suuntaansa. Ajan työmatkat käytännössä niin hiljaa kuin mahdollista, aika matalalla kadenssilla (~90rpm) koko ajan pieni paine päällä. Mitään mittareita ei tietenkään ole käytössä. Peruskestävyysharjoittelun tehoalueen yläkolmannekseen on matkaa ehkä 3-4 napsua (kevyen sävyt).

Pinnanmuodot

Kuormituksen välttely on Jyväskylässä joskus vaikeaa, kun maasto on mäkistä myös keskustassa. Vähintään se vaatii itsekuria, mutta sekään ei aina riitä. Maasto kohtelee kuntotasoltaan erilaisia polkijoita eriarvoisesti.

Asun itse 10-15% jyrkän mäen päällä. Meille kavutessa minun kokoiselta henkilöltä vaaditaan 30-60 sek pitkä työjakso 250-300w teholla, vaikka pudottaisi vaihteen niin pieneksi kuin minun pyöristäni löytyy (44×40) ja kadenssin niin alas, kuin polven kanssa uskaltaa. Normaalisti työmatkani keskiteho jää alle 100w tasolle, vähän tuulesta riippuen. Joo, olen mitannut tietenkin.

Tällainen lyhyt tehopiikki alkaa tuntua ehkä 10-15 sek jälkeen, eikä välttämättä ehdi näkyä sykkeissä mitenkään edustavalla tavalla.

Jokainen itseään kunnioittava huijari osaa ensinnäkin kikkailla hommaa hengitystään ja polkemisnopeutta säätelemällä niin, että VK-sykeraja ei lyhyellä työjaksolla ylity. Ylittyi tai ei, todellisuudessa ollaan tätä kovemmalla kuormituksella: lihastyön noin kolminkertaistuminen työmatkarullailuun nähden on tosiasia, eikä yläalueilla pyörähtämistä välttämättä voi pitää “palautteluna”.

Perus hyväkuntoiselle harrastajalle 300w alkaa olla tiukka vaatimus 3 minuuttia ja tätä pidempinä annoksina (perushyvän polkemistekniikan tyypille se maksaa noin 45-50ml/kg/min happea, eli aika paljon suhteessa ikäisteni miesten viitearvoihin).

Kun kulkupeliini lyödään kiinni lapsikärry ja matkustajia, vaatimus nousee lähemmäs 400w.

Aina ei tietysti voi eikä pidä optimoida, mutta arjen kokonaiskuormitus kertyy monenlaisissa paketeissa, ja ainakin osaa voi halutessaan yrittää hallita.

Ainakaan ei kannata painaa lisää kaasua joka mäessä.

Lopuksi

Minusta ei saa työmatkaliikunnan varauksetonta puolestapuhujaa, ei ainakaan nykyisessä keskusteluilmapiirissä. Itse kyllä pidän siitä ja tiedostan sen monet hyödyt. Syyt varauksiin ovat yhteiskunnallisia ja poliittisia. Minusta aihetta käsitellään pääosin haitallisessa, yksilöä kohtuuttomasti terveysvalinnoistaan vastuuttavassa kehyksessä, joka kieltää ongelmien yhteiskunnalliset juuret. Näin taka-alalle painuu se, että nykyisenkaltainen puheenparsi ja ongelmanasettelu ovat eriarvoistavia sellaisenaan.

Oma lukunsa on tietysti työn problematiikka laajemmin.

Työmatkablogien myöhemmissä versioissa kirjottelen havainnoista rantaraitilla ja ”aamutestistä”. Lisäksi julkaisen lähiaikoina blogin, jossa pohditaan hieman yksityiskohtaisemmen työmatkojen valjastamista harjoittelukäyttöön aikarajoitteisen kuntoilijan näkökulmasta. Arkiliikunnan arvonpalautus voisi olla yksi tapa järkeistää liikuntakulttuuria.

Joel Kaitila

 

Mainokset
Kategoria(t): työ, työmatka, yhteiskuntatiede. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s