”Minima sportia”

Liikunnan tulisi minusta voida saada voittopuolisesti aikaan hyviä asioita yksilöille ja (ehkä) myös yhteiskunnalle. Mutta kaikki riippuu ilmiön ehdoista ja asiayhteyksistä, kuten aina. Mitään ”välitöntä” ei nykyisen käsitykseni mukaan oikeastaan ole eikä voi olla olemassa. Mitä nämä hyvät asiat kellekin ovat, ja mitä ne voisivat yhteiskunnalle olla, on tietysti jo paljon ristiriitaisempaa ja monimutkaisempaa.

Nykyinen liikuntakulttuuri on mielestäni monin osin sairasta, ehkä jopa voittopuolisesti sairasta. En ala luetella ilmiöitä tässä. Osaat varmaan nimetä niitä.

Tämä lähtökohta ei estä minua nauttimasta tavoitteellisesta kestävyysurheilusta ja kilpailemisesta. Eikä se estä minua arvostamasta liikuntatieteellistä tutkimusta.

Tämän blogin kirjoittamisen suhteen ”ei tervettä liikuntakulttuuria sairaassa yhteiskunnassa” -lähtökohdan vakavasti ottamisesta seuraa, että yet another kestävyysurheilijan yet another liikuntablogi on välttämättä osa epäterveen liikuntakulttuurin ongelmaa. Tämä ei ole kiva asia, mutta se on tosiasia.

Olen pohjakoulutukseltani filosofi, mutta filosofian harjoittamisesta alkaa olla aikaa. Edellisten pulmien pohtiminen tarjoaa tekosyyn yrittää lukea vähän Adornoa.  Blogin otsikko on leikillinen väännös yhdestä hänen kirjastaan, jota olen varmasti lukenut liian vähän. Nicke Andersson kyllä paketoi asian kohtuullisesti hänkin.

En ole taitava tai ainakaan tavanomainen bloggaaja, enkä osaa tiivistää asioita. Voisin varmasti ”saada enemmän lukijoita” jos kirjoittaisin eri tavalla ja lyhyemmin. Mutta minä kirjoitan nyt näin, koska työstän omia ajatuksiani.


Lähtökohtia

Tämän blogin yhteydessä minulle tärkeän filosofi Theodor Adornon elämäntyön (1, 2, 3; “Against Epistemology: A Metacritique”-pdf ei löytynyt valitettavasti) voisi ehkä summata ajatukseksi, jonka mukaan

  • 1) sairaassa, alistamiseen ja pakkovaltaan perustuvassa yhteiskunnassa ei voi olla tervettä kulttuuria, joten sairaassa yhteiskunnassa ei myöskään voi olla tervettä liikuntakulttuuria;

 

  • 2) voimme yrittää ajatella ja toimia vallitsevaa, useimmiten yhteiskunnan ja yksilöiden mielekkäitä kehitysmahdollisuuksia rajoittavaa ja eriarvoistavaa kehystä vastaan, mutta tämä ei takaa kykyä paeta sen kehiltä edes ajatuksellisesti (puhumattakaan alistavan toiminta- ja ajatteluympäristön tietoisesta, kollektiivisesta muuttamisesta);

 

  • 3) tieto lähes varmasta “epäonnistumisesta” kerta toisensa jälkeen ei silti ole syy olla toimimatta tai ajattelematta.

Kaverini ja kollegani Lauri Lahikainen summasi minun mielestäni edellisiä sivuavan lähtökohdan tuoreen ilmastonmuutosta filosofisesti tutkailleen väitöstutkimuksensa lektiossa suunnilleen näin:

”Asioiden monimutkaisuuden ymmärtäminen on syy episteemiseen nöyryyteen. Oman ymmärryksen rajallisuus on otettava vakavasti. Toisaalta monimutkaisuus ei saa olla syy episteemiseen pelkuruuteen. Ajattelua, tutkimista tai moraalista ja poliittistakin järkeilyä ei pidä lopettaa siihen pisteeseen, että todetaan asioiden olevan kovin monimutkaisia.”

Tämä on todella hyvin laitettu.

Työskentelen yhteiskuntatieteilijänä. Törmään eri porukoissa toisinaan asenteisiin, jossa liikuntatieteilijöitä vähätellään enemmän tai vähemmän kärkkäästi. Yhdeltä kannalta tämä on minusta vahingollista ja hieman omituista. Minusta he ovat tieteentekijöinä kollegoita ja arvostan heidän työtään. Toisaalta tällainen käsitystapa voi olla ymmärrettävä reaktio sairaan liikuntakulttuurin ongelmiin, mutta minusta se on ennen kaikkea reflektoimaton, “epädialektinen” ja yksipuolinen reaktio.

Tässä kirjoituksessa tulee toivottavasti eksplisiittisesti esiin kaiken kirjoitteluni taustalla vaikuttava periaate: amatööriurheilijoiden ja kuntoilijoiden tulee halutessaan voida olla mahdollisimman autonomisia toimintansa ja seuraamiensa harjoitusoppien soveltamisen sekä näiden kriittisen arvioinnin suhteen.

Toisin sanoen kuntoiludiskurssin ja -kirjallisuuden tulisi voimaannuttaa amatööriurheilijoita, eli ohjata meitä kysymään kriittisiä kysymyksiä omasta toiminnastamme ja näin tukea meitä tekemään informoituja valintoja. Niiden tulee tarpeen vaatiessa voida olla erilaisia, kuin kulttuuriset konventiot. Minusta tämä tavoite ei läheskään aina toteudu. Syitä on varmasti monia.

En voi taata, että olen Adorno-skolaarien mielestä riittävän taitava ND:n kanssa, mutta aivan sama. Nyt mentiin!

Negatiivinen dialektiikka eli toivon kieli

Ehkäpä askarruttavimmat Adornon ajatukselliset keksinnöt (kyllä, ajattelen näin) löytyvät Negative Dialectics -teoksesta (ND, 1966). Se kattaa nelisensataa sivua pahamaineisen tiivistä, ankaraa ja kuivaa tekstiä.

Teosta pidetään toisinaan pessimistisenä, mutta minusta siinä puhutaan toivosta.

Kirjaa voisi osin osuvasti rinnastaa ranskalaisten nk. jälkistrukturalistien ajatteluun. Erona on minun näkökulmastani se, että Adornon kuiva ja ankara proosa saa aikaan tukalan olon, joka pakottaa ajattelemaan tai ainakin yrittämään. Jälkistrukturalistit jättävät minut vähän kylmäksi, vaikka satunnaisia oivalluksia räjähtääkin silmille.

ND on akateemisen uran summaus ja kiistakirjoitus. Se on päänäyttämö Adornon kiistoille klassisen filosofian (antiikki, skolastiikka), valistusajattelun, saksalaisen idealismin (Kant, Hegel), eksistentialismin (S. Albert Kivisen sanoin: Natsien marakatti Heidegger) sekä marxilaisen perinteen kanssa. Siinä käsitellään niin sanotusti klassisia filosofisia ongelmia (Mitä ovat subjekti ja objekti? Mitä on yhteiskunta? Mitä on käsite? Mitä on älyllinen kokemus? Mitä on vapaus? Mitä on metafysiikka? Mitä väliä?).

Lisäksi kirja on tietysti reflektio maailmansotien jälkeisestä yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja Auschwitzin jälkeisen ajan kauhuista. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Teos on yksi ainoista filosofisista teoksista, johon toistuvasti palaan liki 15 vuodenkin jälkeen. Kopioni alkaa olla aika loppuun luettu.

Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia ND:n jaksoista “Noncontradictoriness not to be hypostatized” ja “Self-reflection of dialectics”. Laajat suorat tekstiviitteet kuuluvat asiaan.

Adorno kutsuu meidän aikamme ristiriidoista hyvänä päivänä kiinni saavaa ajattelua negatiiviseksi dialektiikaksi. Mitä helvettiä se tarkoittaa?

Adornon ajattelussa objektilla, ulkoisella maailmalla, on ja tulee aina olla etusija suhteessa subjektiin eli ajattelijaan, ajattelun apparaatteihin ja lopulta ajatuksiin nähden. Tämän periaatteen noudattaminen on helpommin ajateltu kuin tehty.

Dialektiikka on painava, ehkä pelottavakin sana. Käytännössä se on vielä paljon ikävämpi asia. Se tarkoittaa sitä, että pitäisi osata puhua ja kuunnella. Mutta näin ei voi tehdä samaan aikaan, eikä vain jompaa kumpaa. Pitäisi siis osata puhua ja kuunnella vuorotellen.

Hieman toisella tavalla ilmaistuna dialektiikassa kyse on ajattelun tavasta, jossa hyväksytään ristiriitojen olemassaolo: voi olla niin, että A = ei-A ja tälle pitäisi tehdä jotain. Kuten yleensä, ongelmien ratkaisut ovat lateraalisia, eli ongelman syntymisen ehtoja koskevia.

Dialektisen ajattelun aikamuoto on ”ei-vielä”. Se siis kysyy, mitä jostakin voisi tulla, kun ilmiö suhteutetaan sen tämänhetkisten, mutta historiallisesti ”jostain tulleiden”, olosuhteiden rajaamaan ehtojoukkoon.

Ongelma on pohjimmiltaan se, että jos edelliset hyväksytään, totuuden ilmiö ja käsite ikään kuin kahdentuvat. Tämä on aika pulmallista. Miten siihen tulisi suhtautua?

Adornon mielestä filosofian ja läntisen ajatteluperinteen älyllisen kokemuksen perusongelma on se, että todellisuus, eli se, mitä meidän oikeastaan tulisi ajatella, kokea ja muokata eli elää, on filosofiassa joko suljettu pois tai samastettu ”identtiseksi” ajattelun apparaattien (käsitteet, yms) kanssa. Tämä on mieletöntä, sillä kiven käsite ei kuitenkaan ole kivi. Siten ratkaisu ei voi olla alkaa kokea paremmin.

Tunnetun esimerkin ikkunalasien väliin jumiutunut kärpänen voi kokea ikkunalasin ja sen läpi näkyvän maailman hyvinkin syvällisesti ja monisävysesti, mutta tämä ei vielä vapauta tai voi vapauttaa kärpästä ikkunalasin takaa. Ongelma on ikkuna, ei kärpänen.

As thinking, dialectical logic respects that which is to be thought—the object—even where the object does not heed the rules of thinking. The analysis of the object is tangential to the rules of thinking. Thought need not be content with its own legality; without abandoning it, we can think against our thought, and if it were possible to define dialectics, this would be a definition worth suggesting. (p. 141)

So far so good, mutta ehkä on tarpeen todeta, että tässä kyse ei ole vain mielipiteen vaihtamisesta. Oppiminen, joka on ehto mielipiteen vaihtamiselle, voi kyllä olla seurausta siitä, että omia käsityksiä tarkoituksella koetellaan.

Itseään vastaan käyvällä ajattelulla on tietysti monia hankalia seurauksia filosofialle, jossa on arvostettu ”ristiriidattomuuden periaatetta”. Adornon mukaan se on mahdoton, sillä objektin (asiat tuolla ulkona) ja subjektin (ajattelija) välillä on ja pysyy laadullinen ero, vaikka filosofia on tämän tästä hämärtänyt sen.

Tavallaan Adornon näkemys filosofiasta voidaan kiteyttää siten, että kyse on toiminnasta, jonka olemuksena on sekoittaa subjekti ja objekti keskenään. (Vrt. Michal Kalecki, 1936: ”I have found what economics is; it is the science of confusing stocks with flows”.)

Ristiriitaisuuden hyväksymisestä aiheutuvat ongelmat liittyvät Adornon mukaan osin kaikenlaisen inhimillisen ajattelun mahdollisuusehtoihin ja toteuttamiseen missä tahansa olosuhteissa ja osin edellisiin ehtoihin nykyisen yhteiskuntamme sisällä. Mitä ajattelu on ja kattaa merkitsee eri asioita erilaisissa olosuhteissa.

Yhteiskunnat muodostavat välttämättä kehyksen kaikelle älylliselle kokemuksellemme. Adornon kielessä yhteiskunnan olemus on ristiriita. Poliittisen filosofian individualistinen traditio kokoaa yhteiskunnan käsitteen partikulaareista lähtien, eli argumentoi yksilöiden olevan sen olemus; organistinen perinne taas lähtee siitä, että yliyksilölliset rakenteet, instituutiot jne. ovat yhteiskunnan olemus. Molemmat ovat oikeassa ja väärässä, mutta ennen kaikkea yksinään väärässä.

Yhteiskunnan käsite on edellisten tutkimusperinteiden ydinväitteiden välinen ristiriita, johon päädytään, koska käsitteen ilmaisema kohde on itsessään peruuttamattomasti ristiriitainen.

Vaikka yhteiskunnat määräävät kokemista, ei tämä tietenkään tarkoita, että määräisivät sen täysin. Mutta minusta se tarkoittaa, että välitöntä ja suoraa pakoviivaa kahden totuuden ajatuksellisesta ahdingosta ja sen aiheuttavasta yhteiskunnan ”häikäisevästä kokonaisyhteydestä” ei ole eikä tule.

Yhteiskunnallinen kehys ei ole läpinäkyvä. Adornosta poiketen ajattelen, että älyllisen kokemuksen yhteiskunnallisten määreiden aspekteista voi todennäköisimmin saada vain poliittisen osallistumisen ja sen reflektoinnin kautta. Adorno tuhahtaisi tällaiselle idealismille, joka sallii subjektille näin suuren painoarvon suhteessa yhteiskunnalliseen objektiivisuuteen, mutta kerrankos mestaritkin erehtyvät.

Samaa mieltä olen siitä, että yhteiskunnallinen kokonaisyhteys, älyllisen kokemuksemme taustakohina eli vakiintuneet tavat käsittää, nimetä, sanoa ja tuntea maailmaa, on jotain ilmeisyydessään pakenevaa ja irrelevantilta tuntuvaa, toisaalta huimausta aiheuttavaa ja häikäisevää.

Näin siksi, että vallitsevien olosuhteiden puitteissa ratkaisemattomien ristiriitojen varaan (työvoiman myyjät vs. rahan & tuotantovälineiden omistajat) rakentuvassa yhteiskunnassa älyllisen kokemuksen taustakohina ilmenee meille väistämättä joko (harvoin) suoraan ristiriidat ja konfliktit edellä tai (usein) siten, että edellisiä silotteleva yhteiskunnan arkinen ilmiasu on etualalla.

Harhaanjohtavat, sietämättömät ristiriidat sekä toisaalta totuutta peittelevä sofismi ovat olleet filosofien riesana jo ennen muinaisia roomalaisia. Juuri nämä seikat määrittävät yhteiskunnan taustakohinan harhaanjohtavuutta myös Adornolla, mutta hän paikantaa niiden juuret ajattelun sisäisen pulmakentän lisäksi sen asiayhteyteen, johon kuuluu keskeisesti yhteiskunta, historia, jne.

Aidosti ristiriitaisessa tilanteessa totuuksia näyttää aina olevan ainakin kaksi. Tämä on ajattelulle vähän kiusallista, sillä se yleensä haluaa kiistää ristiriitojen olemassaolon, tai vähintään argumentoida, että ne katoavat, kunhan vain “tiedämme paremmin”.

Jos älyllisen kokemuksen lähtökohdaksi hyväksytään tarve kiistää ristiriitojen olemassaolo ja vaikutukset, Adornon mielestä jäljelle jäävät strategiat ovat dogmaattisuus ja toisaalta kusettaminen (ruse).

The thinker’s equipment need not remain ingrown in his thinking; it goes far enough to let him recognize the very totality of its logical claim as a delusion. The seemingly unbearable thesis that subjectivity presupposes facts while objectivity presupposes the subject—this thesis is unbearable only to one so deluded, to one who hypostatizes the relation of cause and effect, the subjective principle to which the experience of the object fails to bow. Dialectics as a philosophical mode of proceeding is the attempt to untie the knot of paradoxicality by the oldest means of enlightenment: the ruse. (141)

Dialektinen kusettaminen tavallaan on parasta, mihin saksalainen idealismi eli positiivinen dialektikkka lopulta ylsi, sillä se asetti aina eri tavoin kusettavan subjektin kusetettavan maailman yläpuolelle. Kanssaihmisten riiston, pakkovallan ja ympäristötuhon rajaamissa olosuhteissa jokainen voi miettiä tykönään tällaisen ajattelun strategian yksityiskohtaisempia implikaatioita.

Tällainen ajattelu ei kuitenkaan ole ollut riittävän paradoksaalista lähtökohdiltaan:

Not by chance has the paradox been the decaying form of dialectics from Kierkegaard on. Dialectical reason follows the impulse to transcend the natural context and its delusion (a delusion continued in the subjective compulsion of the rules of logic) without forcing its own rule upon this context— in other words, without sacrifice and without vengeance. (141)

Kuulostaa aika ikävältä. Mikä siis eteen? Liittoutua epä-identtisen, riitelevän, väärän ja epä-toden kanssa, ja ottaa niiden esittämät vaatimukset vakavasti! Virheen pelko on virhe itse, tiesi jo ukko Hegel. Mutta parempi vain painaa eteenpäin ja tehdä edellisistä käyttövoima älyllisessä judossa:

The only way out of the dialectical context of immanence is by that context itself. Dialectics is critical reflection upon that context. It reflects its own motion; if it did not, Kant’s legal claim against Hegel would never expire. Such dialectics is negative. Its idea names the difference from Hegel. In Hegel there was coincidence of identity and positivity; the inclusion of all nonidentical and objective things in a subjectivity expanded and exalted into an absolute spirit was to effect the reconcilement. On the other hand, the force of the entirety that works in every single definition is not simply its negation; that force itself is the negative, the untrue. (141)

Filosofi siis ehdottaa epätotuuden kurssin korottamista ja perusteluna on, että ajattelu ja älyllinen kokemus on pohjimmiltaan mahdotonta ilman sitä. Jos kaikki olisi samaa, identtistä, missään ei olisi värejä, eroja, muutosta.

Oikeastaan identiteetti on sama asia kuin kuolema, koska olio saavuttaa yhtäläisyyden itsensä kanssa vasta silloin, kun se lakkaa muuttumasta. On niin sanotusti elämälle vierasta perustaa ajattelun säännöt ja älyllinen kokeminen vaatimukselle identiteetistä.

Kuulostaa tosi hyvältä. Valitettavasti vaikeudet alkavat tässä:

But if our thought, fully aware of what it is doing, gropes beyond itself—if in otherness it recognizes something which is downright incommensurable with it, but which it thinks anyway—then the only shelter it will find lies in the dogmatic tradition. In such thoughts our thinking is estranged from its content, unreconciled, and newly condemned to two kinds of truth, and that in turn would be incompatible with the idea of truth. Metaphysics depends upon whether we can get out of this aporia otherwise than by stealth. To this end, dialectics is obliged to make a final move: being at once the impression and the critique of the universal delusive context, it must now turn even against itself. The critique of every self-absolutizing particular is a critique of the shadow which absoluteness casts upon the critique; it is a critique of the fact that critique itself, contrary to its own tendency, must remain within the medium of the concept. It destroys the claim of identity by testing and honoring it; therefore, it can reach no farther than that claim. The claim is a magic circle that stamps critique with the appearance of absolute knowledge. It is up to the self-reflection of critique to extinguish that claim, to extinguish it in the very negation of negation that will not become a positing. (405)

Jos yksinkertaistetaan vaihtoehdot siis ovat todellisuutta tavalla tai toisella kieltävät dogmatiikka ja/tai kusetus vs. negaation raskas työ vihamielisellä maaperällä vailla takeita onnistumisesta.

Vakiintuneiden ajatusmallien taustakohina, jota ei pääse karkuun, koska se vastaa niin hyvin “epätodellisen yhteiskunnan” todellisuutta, tietysti vaikeuttaa suunnistamista ja kysymistä:

Dialectics is the self-consciousness of the objective context of delusion; it does not mean to have escaped from that context. Its objective goal is to break out of the context from within. The strength required from the break grows in dialectics from the context of immanence; what would apply to it once more is Hegel’s dictum that in dialectics an opponent’s strength is absorbed and turned against him, not just in the dialectical particular, but eventually in the whole. By means of logic, dialectics grasps the coercive character of logic, hoping that it may yield—for that coercion itself is the mythical delusion, the compulsory identity. But the absolute, as it hovers before metaphysics, would be the nonidentical that refuses to emerge until the compulsion of identity has dissolved. Without a thesis of identity, dialectics is not the whole; but neither will it be a cardinal sin to depart from it in a dialectical step. (406)

Yksilö ei siis ole sankari. Konteksti ei ole yksilön hallussa.

Jos yhteiskunnallinen toiminta ja kulttuuri instituutioineen eivät muutu, ajattelu voi muuttua vain vähän; ja jos ajattelu ei muutu, toiminta voi luultavasti saada vain vähän positiivisia muutoksia aikaan, jos niitäkään. Koska ajatteleminen on toimintaa, toisin ajatteleminen on enintään puoli voittoa, enintään puoliaskel johonkin uuteen ja toivottavasti mielekkäämpään suuntaan.

Jaksoa yhteenvetävässä huomiossa leikitään tulkintani mukaan verbin “lie” merkityksillä:

It lies in the definition of negative dialectics that it will not come to rest in itself, as if it were total. This is its form of hope. (406)

Myllyn pitää siis pyöriä luultavasti loputtomiin, mutta voit tulla milloin tahansa itsesi, muiden, käsitteen tai aikamme huijaamaksi.
Kuten kaikki hyvät lopetukset, tämäkin summaa kirjan koko sisällön parilla elettömällä lauseella. Epäinhimilliset olot luovat paineen ajatella:

Yet the need in thinking is what makes us think. It asks to be negated by thinking; it must disappear in thought if it is to be really satisfied; and in this negation it survives. Represented in the inmost cell of thought is that which is unlike thought. The smallest intramundane traits would be of relevance to the absolute, for the micrological view cracks the shells of what, measured by the subsuming cover concept, is helplessly isolated and explodes its identity, the delusion that it is but a specimen. There is solidarity between such thinking and metaphysics at the time of its fall. (408)

Onko toivoa? Tietysti on. Niin kauan kun on kaiken olemassa olevan armotonta kritiikkiä, on toivoa. Aina kritiikki ei tietysti osu, mutta sellaista se joskus on.
Joten

 

Missä negatiivisuus siis saa tilaa blogissani? Ainakin siinä, että kirjoitan usein eksplisiittisesti tai implisiittisesti lajikulttuurisia konventioita vastaan. Kaikki urheilijat ja kuntoilijat kohtaavat epävarmuutta ja todennäköisesti myös näiden konventioiden ikäviä paineita. Ne osuvat eri tavalla eri henkilöihin, kuten yhteiskunnalliset ja kulttuuriset paineet muutenkin.

Omalla polullani olen omaksunut menetelmän, jossa keskeisellä sijalla on kysymys ”mitä tiede sanoo harjoitteluun liittyvästä asiasta X”? Yhdessä kokemuksen kanssa se on lisännyt omaa autonomiaani.

 

Minä olen liikuntatieteestä ja kilpailemisesta kiinnostunut maallikko. Kirjoitan tätä blogia näkökulmasta, jossa otetaan enemmän tai vähemmän annettuna yksilön mahdollisuudet harrastaa liikuntaa ja nauttia siitä. Useimmiten oletan myös, että henkilö haluaa kehittyä kestävyysurheilussa ja toimii jossain määrin tavoitteellisesti.

Edellä mainittujen seikkojen toteutuminen ei aina ole yhteiskunnassamme mikään itsestäänselvyys, vaan ne olisi syytä nähdä myös etuoikeutena. En ole varma, kuinka hyvin onnistun tämän kirjoittelussani huomioimaan. Vain harvoin otan esiin sukupuolen ja yhteiskuntaluokan kaltaisia asioita, vaikka olenkin tietoinen niiden merkityksestä yleisellä tasolla.

Minun blogini ei ainakaan nyt heti tule keskittymään tähän tematiikkaan, mutta toivoisin, etten kirjoittamalla pahenna asioita ainakaan paljon.

Pidän tavoiteltavana asiana, että erilaiset liikuntaan liittyvät yllykkeet ja tavoitteet ovat yksilön mahdollisimman hyvin tiedostamia, vaikka ne todennäköisesti ovat erilaisten arkisten rajoitteiden lävistämiä ja siten ristiriitaisia. Mielestäni lajikulttuurit ja harrastajille suunnattu liikuntakirjallisuus eivät aina auta tässä.

Jos tyytyisin vain referoimaan ja kommentoimaan liikuntatieteellisen tutkimuksen tuloksia aiheeseen vihkiytyneille, tämän blogin sisältö voisi olla sinänsä kiinnostavaa, mutta se jättäisi kokonaan problematisoimatta näiden aiheiden kytkökset siihen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jossa elämme. Tämä olisi epätyydyttävää.

En nyt tarkoita sitä, että harjoitusopasta tarvitsee aina lyödä Adornolla, mutta kuitenkin.

Minusta tällaisen blogin kirjoittajan vähimmäisvastuu on pitää esillä ajatusta, että tärkein liikuntaan liittyvä kynnys on kuvaannollisesti ilmaistuna ulko-ovella ja lopulta moni asia riippuu siitä, että se ylitetään usein. Tämä tapahtuu todennäköisemmin jos ylittäjällä on kokemus siitä, että kynnyksen ylittäminen on turvallista, ei-vastentahtoista, omaehtoista, jne. Muu on tavallaan jo ekstraa.

Kirjoitan kuitenkin usein ekstroista, mutta ajattelen, ettei se ole varsinaisesti keneltäkään pois.

Mitä väliä?

Tämän blogin tarkoitus ei ole (puolue)politikoida, enkä kirjoita ensisijaisesti yhteiskuntatieteilijänäkään. Mutta kummastakin mainitusta näkökulmasta katsoen minua ärsytti lukea tämä Jari Ehrnrothin kirjoitus, jossa tiivistyi yhteen monia ongelmallisia lankoja. En pura kirjoitusta tässä sen tarkemmin, mutta esitän seuraavat kaksi havaintoa, joilla on minusta yleisempää relevanssia.

Ne liittyvät osaltaan sairaan liikuntakulttuurin yhteiskunnalliseen kehykseen tässä ja nyt. Ehrnroth haluaa vastuuttaa yksilöitä lisää terveydestään, kuten vallitseva ideologia neuvoo tekemään, ja heittää bensaa vahingollisiin liekkeihin.

Monien “kansanterveysongelmien” fysiologis-biologiset juuret sekä mainittujen asiantilojen sosiaalinen määrittely “ongelmina” ovat aina-jo välttämättä yhteiskunnallisia, sillä ne ovat ylipäänsä jotakin tai yhtään mitään suhteessa yhteiskuntaamme. Ei riitä sanoa, että meidän tulee yhteiskuntana valita normatiivisia kantoja sinänsä mykän biologian aiheuttamiin ongelmiin, sillä monet terveysongelmat syntyvät yhteiskunnan myötävaikutuksella. Jokainen, joka miettii asiaa vähääkään, joutuu myöntämään tämän seikan läsnäolon ja merkityksen.

Tällöin joutuu välittömästi myöntämään myös luokan, työmarkkinastatuksen, koulutus- ja sosioekonomisen taustojen, sukupuolen, rodun ja niin edelleen merkityksen, joka ei ole vähäinen tai toissijainen verrattuna ”kovien tieteiden” tutkimien seikkojen vaikutukseen.

Siten yksilöiden vastuuttaminen terveysongelmista, joista he luultavasti tavalla tai toisella jo kärsivät, on lievimmilläänkin ajattelematonta ja lähes aina vastuutonta etenkin terveysalan ammttilaisilta. Jätän sanomatta, mitä se minusta useimmiten on.

Tämä ei tarkoita sen kiistämistä, että kehoillamme on tiettyjä biologisia ominaisuuksia, joista jotkut voivat kehittyä patologisiksi. Mutta sen haluan kyllä kiistää, että on korrektia lähestyä näitä ilmiöitä vain tästä näkökulmasta käsin.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen minusta ei saa esimerkiksi varauksetonta työmatkaliikunnan tai ylipäänsä liikunnan ihannoijaa tai vaatijaa.

Syy tähän on, että pidän yksinkertaisesti haitallisena yksilöihin kohdistettua vastuuttamispuhetta, joka liittyy terveyteen. Erityisen haitallisina pidän tämän argumentin taustall olevia hataria argumentteja “julkistalouden kestävyysvajeesta” (1, 2) ja ylipäänsä siitä, miten “hyvinvointivaltioita” ei enää voida ylläpitää (vrt. Julkunen 2017).

Ehrnorth argumentoi kestävyysvajeesta ja hyvinvointivaltion kuolemasta tosiuskovaisen varmuudella. Varttuneemmat lukijat voisivat huomauttaa Päivi Uljaksen väitöskirjaan vedoten täysin oikein, että tämänkaltainen hyökkäys ei ole millään tavalla uutta, vaan jopa suoraa jatkumoa kiistoille 1950-luvulla (ks. myös Julkusen arvio). Ehkä suomalaiset eliitit ovat lopulta ainut ryhmä, joka tätä rakennetta voi horjuttaa. Ainakin tätä voi pohtia.

Kivenkovaksi faktaksi oletetun kestävyysvajeen rajaama tulevaisuushorisontti esitetään niin, että hyvinvointivaltiota ja julkista sektoria on supistettava. Tämä on valitettavasti se kehys, jossa liikuntaa ja terveyttä nykyisin tyypillisesti käsitellään myös ja ehkä ennen muuta älykkäiden ihmisten toimesta. Jos yksilöt eivät kanna vastuutaan, kaikki räjähtää. Tutkimustieto kuitenkin suhteellistaa kestävyysvajeilmiön sinänsä, esitettyjen laskelmien realismin, sekä sitä, kuinka nopeasti ja miten sinänsä todelliseen väestön ikärakenteen muutoksen pulmaan tulisi poliittisesti vastata. Yllä linkattu Ville-Pekka Sorsan artikkeli kestävyysvajeen käsitteen epäjohdonmukaisuuksista on todella valaiseva.

Eräs kollegani nosti hiljattain esiin liikuntalääkäri Pippa Laukan tuoreen kirjoituksen elintavoista ja kritisoi sitä hyvällä syyllä kovasanaisesti. Myös minä olen pitänyt Laukan näkemyksiä usein ansiokkaina. Tällä kertaa hän kuitenkin päätyi kirjoittamaan täysin kestävyysvajeen ja terveyttä koskevan moraalisen puheenparren sisällä ohjeita siitä, miten huonot ihmiset voisivat valita tulla hyviksi.

Ei näin. Minusta asiantuntija-auktoriteeteilla on yksinkertaisesti vastuu toimia paremmin ja ottaa huomioon laajempi näkökulma kuin mihin Laukka tällä kertaa ylsi.

Lopuksi

Katsotaan yleistyvätkö yhteiskuntatieteitä sivuavat postaukset. Tämä piti kuitenkin saada ulos, ja Teddy Adornon lukeminen on aina hauskaa.

Touhutaan siis ehrnrotheista huolimatta ja heidän älyttömyyksiään vastaan.

Joel Kaitila

Mainokset
Kategoria(t): adorno, itsekritiikki, liikuntakulttuuri, negatiivinen dialektiikka, reflektio. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s